Tienristeyksessä

Kun kotona ei ole ketään odottamassa, kun ei ole vakituista asumusta, saati työtä tai opiskelua rytmittämässä arkea, on elämässä niin vähän rajoittavia tekijöitä, että vaikka kuinka monet ovet ovat auki. 

Voisin opiskella; joko jatkaa edellisiä opintoja tai kokeilla jotakin ihan uutta. Sama pätee työhön. Samalla voisin siirtyä asumaan uudelle paikkakunnalle. Ulkomaillekin pääsisi; lomalle, opiskelemaan, töihin... 

Olen luonteeltani harkitseva, ja haluan huolella punnita kaikki vaihtoehdot ennen kuin teen mitään sitovia päätöksiä. Usein kadehdin spontaaneja ystäviäni.

Luotan kuitenkin myös intuitiooni: kun saan oikein vahvan tunteen, että tätä minä haluan tehdä, otan idean työn alle saman tien. Usein tunne kuitenkin laimenee nopeasti oltuaan vahvasti pinnalla muutaman viikon - varsinkin, jos en ole saanut ideaa käytännössä merkittävästi eteenpäin. Näin on minulle käynyt jo useamman kerran. Olen monesti kuvitellut löytäneeni sen tämän hetken jutun, jolle minun kuuluisi nyt kaikin voimin antautua - mutta ei. Petyn, kun huomaan, että suuntaa osoittava tunne ei ollutkaan vaistoni vaan nopeasti laantunut oma henkilökohtainen villitykseni. Olen siis ollut kertakaikkisen hukassa.

Silti,Ei jotain huonoa ettei jotain hyvääkin! Monet ystävistäni ovat kehottaneet minua nauttimaan siitä, että nyt minulla on vapaus käyttää aikani ihan kuten itse haluan. Matkusta! Harrasta! Tee jotain, mitä et ole tehnyt, koska aika ei ole riittänyt tai työ tai koulu on ollut esteenä.

Olen neuvojen tasalla, varsinkin mitä matkustukseen tulee. Palasin monen vuoden takaiseen vaihtovuoden maahani Irlantiin viikoksi, tällä kertaa parhaan ystäväni kanssa. Viikko oli kuin unelma ja rakastuin tuohon vihreään maahan uudelleen. Melko pian sen jälkeen vietin Saksassa Kölnissä kaksi viikkoa (ex-host)siskoni luona, ja sekin oli upeaa.

Aina ei tarvitse lähteä kauas. Tällä hetkellä olen toista viikkoa Lappeenrannassa parhaan ystäväni väliaikaisena kämppiksenä. Täällä on kaunista.

Nyt vain odotan, mihin tuuli kuljettaa. Sillä välin keskityn rakkaisiin harrastuksiini.

Järki & tunteet

Unelmien toteuttamisesta.
Olen usein seurannut järkyttävän kateellisena vierestä, kun tutut matkustelevat ja kertovat sitten hienoja ja uskomattomia tarinoita matkoiltaan, tai luen ihmisistä jotka kuuluttavat lehdissä tai blogeissa unelmien toteuttamista. Kummatkin ovat hienoja asioita, miksi siis vastaan niihin kateudella enkä ihailulla?

No koska. Minä olen järkevä ihminen. Ajattelen pitkää aikaväliä. Hanki koulutus, jonka avulla saat töitä ja parempaa palkkaa. Käytä varoja harkiten ja niukasti - säästä.

Ja lisäksi. Harkitsevuuteni on tehnyt minusta pelokkaan. Olen voinut suunnitella, mutta en ole tehnyt pitkiin aikoihin isoja radikaaleja päätöksiä ja oikeasti toteuttanut niitä.

Edellisessä postauksessa kuvaamani herääminen sai minut todella ajattelemaan. Eikö elämän tarkoituksena ole juuri se - eläminen?

Esimerkiksi opiskelu ja tuleva työelämä. Minulla on jo yksi järkevä tutkinto, enkä voisi siis seuraavaksi opiskella jotakin, johon minulla on intohimoa? Vai sittenkin jotakin, joka johtaa parempaan palkkaan, mutta jota lähinnä siedän? Tätä aihetta pohditaan myös the Guardianin Univeristy Guide -sivuilla, joita suosittelen ulkomaille opiskelemaan lähtemistä harkitsevia vilkaisemaan. Sivuilta löytyy joka vuotisen yliopistojen ranking-listauksen lisäksi paljon tulevia opiskelijoita askarruttavia kysymyksiä.

Kaikkein tärkeimpänä syynä jahkailun lopettamiseen pidän aikaa, ja sitä että se kuluu. We will never be as young as we are now. Huomaan, että vaikka pelkään riskien ottamista ja radikaaleja päätöksiä, vielä enemmän pelkään, että jos nyt jään, huomaan pian että aika onkin vain mennyt johonkin, että olen yhtäkkiä paljon vanhempi, että en koskaan lähtenyt, että jämähdinkin tänne, ja että annoin tilaisuuden vain mennä ja että se on todella todella mennyt.

Todellakin, nyt on minulle juuri se hetki, jolloin täytyy vain lähteä ja jättää suunnittelut sikseen. Hetki kuunnella sydäntäni ja tunteitani eikä vain nalkuttavaa järjen ääntä (vaikka toki sekin kannattaa ottaa reissuun mukaan!).

Ehkä Pinterestin motivaatiolauseiden selaaminen yömyöhään ei olekaan niin huono ajatus ;)

Paikka, jota kutsua kodiksi

En ole pitkään aikaan matkustellut. Kävin lukion aikana vaihdossa Irlannissa, ja sen jälkeen matkani keskittyivät hyvin pitkälti vierailuihin Saksassa, jossa minulla on paljon ystäviä.

Jostakin syystä tänä keväänä mielessäni alkoi kehittyä halu päästä Britteihin ja Irlantiin, ja se voimistui päivä päivältä. Tietysti halusin matkakaverin, koska lomareissut eivät ainakaan ajatuksen tasolla tunnu miltään, jollei ole matkassa joku, jonka kanssa sen saa jakaa. Soitin asiasta parhaalle ystävälleni ja pian olinkin jo varannut meille lentoliput sekä paikat Ed Sheeranin konserttiin! 

Kaikki meni kuin unelma. Sitten koitti vähintäänkin masentava paluu Suomeen.

Olin ennen matkaa ollut työttömänä reilun kuukauden. Olin toki jo ennen töiden loppumista ennustellut, että pieni rutiineihin sidottu pääni hajoaisi ilman päivärytmiä melko piankin. Oikeassa olin. En siis aikonut seistä tumput suorina, vaan laadin monta erilaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Harkitsin maisterintutkontoa ja töitä, Suomea ja ulkomaita. Pohdin pääaineen vaihtamista. Alan vaihtamista. Asunnon vaihtamista. Mitä tahansa, joka antaisi elämälleni jonkin suunnan, jota kohti pyrkiä.

En kaiken tämän suunnittelun lomassa huomannut hiipien vahvistunutta tunnetta (tai enemmänkin tunteen puuttumista), jota kuitenkaan en voinut lomalta palattuani mitenkään jättää huomaamatta. Vaikka kuinka vaihdan sijaintia eloisan sekaisesta kimppakämppäni ja vaikka vanhempieni talon välillä, en ikinä tunne olevani perillä - kotona. Tunnen olevani välietapilla, ja että pian pitää taas lähteä. Johonkin. 

It's not a homeless life for me

Just I'm homeless than I'd like to be

- Homeless, Ed Sheeran

Sen lisäksi, että olin nyt paikantanut tuon kiusaavan tunteen, olin myös löytänyt ratkaisun. Irlanti tuntuu jälleen kodilta, ja aivan eri tavalla kuin ennen. Nyt minulla on suunta ja jotain jonka aion toteuttaa.

Minä palaan Irlantiin.

Metsän huomassa

Ennen omilleni muuttamista, asuin koko elämäni aina samassa talossa asuinalueella, jonka vieressä kasvoi metsä. Eräässä kohdassa metsän laitamilla maa kohosi hieman. Kun minä ja naapurissa asuva paras ystäväni olimme pieniä, kutsuimme tuota kohtaa kukkulaksi, sillä sitä se meille silloin korkeutensa puolesta oli.

Kukkulan huipulla kasvoi yki kuusi, joka erottui ympäröivistä puista. Se oli jämäkämpi, vankempi, vanhempi. Minun lempipuuni. Vierailin sen luona usein yksin, milloin kaivatessani hetken irrottautumista arjen otteesta, milloin muuten vaan. Siinä saatoin vain seistä rauhassa, hengittää metsän raikasta ilmaa ja katsella, kun autot silloin tällöin ajoivat ohi viereisellä tiellä. Kun lähdin, olo oli virkeämpi, seesteisempi ja ajatukset järjestyksessä.

 Muutama vuosi sitten osaa metsästä harvennettiin. Lempipuuni kaadettiin. Vuosi sitten äitini soitti minulle, ja kertoi suruissaan, että nyt koko metsän laidan alue on vedetty matalaksi. Niks naks. Noin vaan. Tuntuu kohtuuttomalta, että metsän läheisyydessä tai sen vaikutuspiirissä asuville laki ei suo minkäänlaista suojaa - heillä ei ole mitään sanavaltaa siihen, mitä heidän asuinympäristössään tapahtuu, vaikka juuri heidän elämäänsä se vaikuttaakin. Valta ja päätös muuttaa maisemaa esim. kaatamalla metsää ovat kuitenkin metsänomistajalla.

Metsä on virkistyspaikka. Siellä voi ulkoiluttaa koiria, käydä kävelyllä, rentoutua, hiihtää, juosta... Leikkiä. Olla. Ilma siellä on puhtaampaa. Se piristää maisemaa. Metsässä vallitsevalla vihreällä värillä ja kasveilla on tutkitusti positiivinen vaikutus ihmisen psyykeeseen. Miksi metsän maisema-arvoa ei tunnusteta laissa?

Surettaa.

"Se on vaan väliaikaista..."

Minulle kaikki on ollut aina väliaikaista. Pienenä kyselyiässä harrastin sitä, että saatoin kysyä saman asian vanhemmilta useaan otteeseen, tietyin väliajoin. Tein näin, koska joskus olin havainnut, että vastaus oli toisella kysymyskerralla eri kuin ensimmäisellä. Oletin siis, että asiat muuttuvat aina välillä, ja pysyäkseni kärryillä minun olisi toisinaan tarkastettava asia.

Sanoisin, että nykyisinkin mietin asioita ylipäätään pitkällä aikavälillä. Esimerkiksi hetkellinen "kipu" on pieni hinta, jos sillä voi pitkällä aikavälillä saavuttaa jotakin. Esimerkiksi kouluttautuminen ei välttämättä aina ole ruusuilla tanssimista, mutta sen jälkeen on ammatti ja paremmat mahdollisuudet menestyä työelämässä ja siten saavuttaa muitakin tavoittelemisen arvoisia asioita. Tämä tuskin on uutinen kenellekään..

Asiat ovat jatkuvassa muutoksen tilassa, mutta taidamme tiedostaa sen vain tietyistä asioista: niistä, joilla on ennalta määrätty, tiedossa oleva deadline. Esimerkiksi juuri koulutukseen liittyy tietty väliaikaisuuden elementti. Sen on tarkoituskin kestää vain muutaman vuoden - sitten se on ohi. Pidämme tämän mielessämme ja viimeisenä opiskeluvuotena saatamme miettiä, että nyt täytyy kyllä bilettää kunnolla, kun vielä on opiskelija.

Lopulta kuitenkin kaikki on väliaikaista ja jatkuvassa muutoksen tilassa. Toisissa asioissa (esimerkiksi teknologian kehittymisessä) tämä vain on nopeampaa tai muutoin selkeämmin havaittavissa. Toisinaan muutos on tervetullut, toisinaan se vaatii vähän totuttelua. Tuntuu, että meidän täytyy olla koko ajan anturit pystyssä saadaksemme vihjettä tulevista muutoksista ja voidaksemme tarvittaessa valmistautua niihin.

Minua henkilökohtaisesti kauhistuttaa ajatus, että kahvi tai suklaa joskus loppuu maailmasta, kuten mediassa aina ajoittain on spekuloitu :D Eli pitäisi varmaankin joko keskittyä hamstraamaan niitä varastoon tai vain nauttia aamukahvista tuplasti, sillä ehkä jonain päivänä se ei enää olekaan mahdollista.

(Okei, nykyisen arvion mukaan kahvi loppuisi 2080 paikkeilla, jolloin minä olen about 90-vuotias, mikäli vielä elän. On tässä hetki aikaa totutella juomaan vaikka teetä... Voi luoja.)

Kulttuurien kohtaamisia: suomi ja saksa vol. 1

(Tämä teksti on siirretty suoraan eräästä vanhasta, kuolleesta ja kohta kuopatusta blogistani.)

Uusiin asioihin suhtautumisessa näyttää olevan kaksi koulukuntaa: epäilevä ja uteliaan vastaanottava.

Viime vuonna, kun saksalainen siskoni oli käymässä, keskustelimme muun muassa suomalaisten ja saksalaisten eroista. Saksassa tunnetusti rakastetaan sääntöjä, ja niitähän riittää. On paljon standardeja, ja tämä näkyy jo ajellessa ympäri seutua: kaikki talot ovat hyvin pitkälti samanlaisia. Jopa kattojen väri on tismalleen yhdenmukainen. Lisäksi, kun puhutaan saksalaisesta kodista, voi olettaa melkein sadan prosentin varmuudella, että tietyt asiat löytyvät joka kodista. Vaihtelua talon varustuksessa on huomattavissa melko vähän vaikka vertailussa olisi kaksi täysin eri-ikäistä taloa. 

Suomessahan asia ei ole näin. Toisilla on takka ja toisilla ei. Asuinalueet ovat pikemminkin värikkäitä kuin yksivärisiä, ja uudet talot ylipäätään voivat poiketa toisistaan melko paljonkin, sillä rakentamistyylit muuttuvat usein.

Kaikissa saksalaisissa kodeissa on kotipuhelin. Siis oikea lankapuhelin. Sellainen, joka on minun vanhempieni talossa ollut viimeksi vuonna 1997(?) Nykyäänhän kaikilla Suomessa, ehkä osaa iäkkäämmistä sukupolvista lukuunottamatta, on pelkkä matkapuhelin. 

Joku tällainen meillä joskus oli! Kuin söpö : 3

Tuntui, että onko Saksa tosiaan näin paljon kehityksestä jäljessä. No, ei. Ystäväni selitti, että heillä päin vain suhtaudutaan alkuun hyvin epäilevästi kaikkeen uuteen. Hän itse ei ole vieläkään kehdannut luopua rakkaasta laatikkomallisesta televisiostaan, koska on tottunut ja kiintynyt siihen. Hänen poikaystävänsä oli kuitenkin halunnut asuntoon itsensä vuoksi myös "uuden" television. Niinpä he olivat hankkineet littanamman ja leveämmän TV:n, jota naapurit olivat tulleet ihastelemaan. Heille se on edelleen melko uusi asia. 

Tulimme siihen tulokseen, että suomalaiset ja saksalaiset lähestyvät uusia asioita aivan eri tavalla :)

Saksalaiset suhtautuvat esimerkiksi uuteen teknologiaan epäilevästi: he pitävät uutta sitä huijauksena, epäluotettavana, tai muuten vain huonona tai tarpeettomana. Ei me tarvita.

Ystäväni huomautti panneensa merkille, että suomalaiset suhtautuvat uusiin asioihin aivan toisin. Me otamme kaiken uuden avosylin vastaan. Olin samaa mieltä, ja tajusin kuinka uteliaita me suomalaiset olemme. Emme toki ole aivan sokeita uutuuksien mahdollisille vioillekaan, mutta pääasiassa ajatellaan, että pitää kokeilla. Sanoisin, että vanhempieni sukupolvi harrastaa tätä myös, vaikka eivät ehkä aivan yhtä innokkaasti kuin nuoriso. Isäni tykkää panostaa siihen, että telkkari ja stereot ovat aina mahdollisimman uusia. 

Tällä hetkellä vanhempieni olohuonessa tönöttää kerrassaan jättimäinen ruutu. Kun pitää olla. 

Tämä tämmöinen katsaus suomalaisten ja saksalaisten eroihin ja yhtäläisyyksiin. Ehkä jatkan aiheesta myöhemmin ;)

"I'm my hardest critic"

Olen pienestä pitäen vältellyt kilpailua kaikissa mahdollisissa muodoissa. Kiersin kaukaa kaikki joukkuelajit aina kun suinkin mahdollista. Kun se ei ollut mahdollista, useimmiten otin osaa hammasta purren, mielessäni manaillen, enkä todellakaan antanut kaikkeani. Väitin, että en tykkää urheilulajeista ylipäätään, koska en ole kilpailuhenkinen.

Tuolloin käsitin kilpailuhenkisyyden väärin. Kuvittelin, että se liittyy siihen, että ei halua kilpailla. Todellisuudessa kuitenkin juuri tuo kilpailuhenkisyys oli syy siihen, miksi en halunnut olla osallisena mihinkään, missä minun taitoni asetettaisiin rinnakkain muiden taitojen kanssa. En sietänyt edes sitä mahdollisuutta, että olisin joutunut kohtaamaan sen tosiasian, että olen ylipäätään missään muita huonompi. Kyse oli siis myös heikosta itsetunnosta ja siitä, että olin "huono häviäjä".

Nykyisin olen vahvasti sitä mieltä, että omien heikkouksien kohtaaminen on osa henkistä kasvua. Tein väärin, kun otin kaiken henkilökohtaisesti ja olin niin tosikko. Kuten isäni aina minua muistuttaa, pitää osata nauraa itselleen. Ei se ole niin vakavaa. Itse lisäisin tähän, että jos jokin vaivaa sinua, tee asialle jotakin. Minusta ei ole mitään järkeä vain valittaa, jos ei aio tehdä jotakin korjatakseen asian.

Olen harrastanut piirtämistä on-off. Olen piirtänyt ihmisten kasvoja kuvia mallina käyttäen. Omistan jopa muutaman piirtämisen käsikirjan, mutta vielä viikko sitten en ollut niihin juuri ikinä koskenut. Viikko sitten aloitin nimittäin uudelleen, yli vuoden tauon jälkeen. Odotettavasti taitoni olivat hieman ruostuneet, enkä ollut ensimmäiseen piirrokseeni kovin tyytyväinen. Innostukseni ei kuitenkaan hiipunut - kaikkea muuta. Mielessäni pyöri monta kysymystä, joiden vastaukset ehkä auttaisivat minua kehittämään taitojani. Kirjahyllyssä pölyyntyvät käsikirjat oikein huusivat minua tarttumaan niihin. Kuitenkin jokin ääni sisälläni vain jarrutteli ja yritti vakuuttaa, että pärjään vallan mainiosti ilman kirjojakin.

Tajusin itsekin, että tuo jarrutteleva ääni mielessäni oli täysin järjenvastainen. Ymmärsin, että syy siihen, miksi en halunnut katsoa ohjeita, oli että pelkäsin tietoa siitä kuinka monta asiaa tein väärin - mikä on siis ihan naurettavaa, kun hetkenkin asiaa pohtii...

Tartuin siis kirjoihin. Enkä kadu. Sain suoralta kädeltä vastauksen moneen kysymykseen ja innostuin kaikista vinkeistä. Haluan piirtää paljon, oppia enemmän, kokeilla uusia tekniikoita, laittaa itseni likoon, hioa taitojani, ja ehkä jonain päivänä olen enemmän kuin vain hyvä piirtäjä. Uskallan odottaa itseltäni paljon, koska aion myös tehdä paljon saavuttaakseni tavoitteeni.